tiistai 25. marraskuuta 2014

Tarvitseeko salilla olla mikään silmänilo?

Ekaks pakko kertoa: tänään miulle tuli niin hyvä mieli! Olin lähdössä salilta, kun pukkarissa nuori nainen tervehti minnuu iloisesti ja kertoi lukevansa blogiani. Hänestä blogini on "ihana". Olin just tänään aatellut, että pitäis päivittää pitkästä aikaa taas. On ollu niin paljon kaikkea muuta taas, että bloggaaminen on jäänyt takavasemmalle. Nyt sitten sain uutta puhtia tähän, kun siis oikeasti joku tätä lukee ja jopa käy katsomassa, että oonko kirjoittanut. Kiitos siulle vielä, olit päivänpiristys! <3
 
Tästä aiheesta oon halunnut kirjoittaa jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt siis oli kunnolla aikaa istua alas kirjoittamaan.


Tuommoinen ilmestys siellä pukkarissa minnuu peilistä katsoi treenin jälkeen tänään. Laitoin tuon instagramiinkin tekstillä "Hah! Kuka on keksinyt että treenaaminen on seksikästä?!? Pyh! Tältä näyttää 35 vee akka treenin jälkeen! :D". Minnuu on niin alkanut ärsyttää kaikki kiiltokuvamainen treeni/fitness -hypetys. Nojoo, ei kaikki näytä noin rumalta kuin mie treenin jälkeen, mutta sellainen ylenmääräinen ihmeellinen keikistely on miusta vaan jotenkin niin hölmöä salilla. Kun sinne yleensä mennään treenaamaan eikä näyttämään mahdollisimman seksikkäältä. Onhan tästäkin aiheesta jonkin verran kohistu viime aikoina. Jokainen saa toki mennä salille just sellaisena kuin haluaa (kunhan ei ihan alasti mene). En siis tässä ota kantaa kenenkään salipukeutumiseen tai muuhun habitukseen. Lähinnä siis ärsyttää median luoma kuva, että salilla pitäisi näyttää siltä kuin olisi menossa johonkin alusvaatemainoskuvaukseen. Tiiättehän ne kuvat, joissa joku julkkis pitelee punttia huulet töröllään, silmät sirrillään, hiukset auki hulmuten takamus pitkällä tissit ojossa. Yleensä meikkikerrosta naamassa sen verran, että jos siellä oikeesti hikoilis, kyllä huokoset tukkeutuis alta aikayksikön. Mutta kun eihän ne niissä kuvissa tietenkään hikoile. Sehän ois epämiellyttävän näköistä! Kyllä miekin joskus aikaisemmin laitoin edes vähän meikkiä salille, mutta nykyään en enää oikein jaksa. Jos en ole muuten meikannut (=kotipäivä), niin en sitä kyllä tee pelkästään salin takia. Toisaalta, en kyllä pese poiskaan, jos oon esim. töiden jälkeen salille menossa. Tiiän etten ole siellä todellakaan mikään silmänilo (muutenkin tuppaan treenatessa näyttämään vähän sellaiselta "elä tuu lähelle"), mutta tarviiko miun? Ei miusta. Treenivaatteista myönnän olevani tarkempi. Jos treenivaatteet tuntuu epämukavilta, kyllä se vaikuttaa negatiivisesti koko treeniin. Mitäs mieltä muut ootte tästä? Onko väliä miltä näyttää salilla?

Nomut treenikenkien ja -sukkien kuuluu olla sävy sävyyn!



Salille aikaisin aamulla


Töihin iltapäivällä vähän huolitellumpana ;)

Treenirintamalle kuuluu muuten tällä hetkellä hyvää. Oon nyt vakiinnuttanut sellaisen 3x/vko -ohjelman, jota tää miun kroppa tuntuu kestävän. Ei tällä mitään lihasta kasvateta, mutta jos nyt kuitenkin edes vähän kiinteytyisi ja rasva palaisi. Koko kropan ja yläkropan treeneihiin oon ottanut loppuun vielä sellaisen 20-30 minuutin crossari-spurtin. Tarkoituksena on ollut tehdä sitä intervallina, mutta vaikka miten yritän, en saa oikein sykkeitä laskemaan tarpeeksi alas. Aika korkeilla sykkeillä siis menty. Lisäksi pyrin joka viikko kävelemään ainakin kerran pois töistä (6km). Jos ei onnistu, niin sitten käyn muuten sen yksi tai kaksi kävelylenkkiä viikossa.

Viime viikon treenit
Syömiset on miun suurin haaste tällä hetkellä taas. Viikot menee ihan hyvin, mutta viikonloput on olleet yhtä suurta repsahdusta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin on noita viikollakin sattunut. Tää joulunalusaika on miulle aina hirmuinen koetinkivi, kun on niin paljon kaikkea herkkua saatavilla. Nyt ei vaan ole itsekuri kestänyt ja kyllä on tullut syötyä suklaata ja kakkua ja vaikka sun mitä herkkua.

Mies toi työmatkalta tuliaisia <3 Godiva piti säästää jouluksi...

...ja kuinkas kävikään? Viikon se kesti avaamattomana... Mutta oli niiiin hyvää!
Joku tasapaino tähän nyt pitäis saada. Miun toivo on nyt keväässä, yleensä se syömisten hallinta on helpompaa kunhan on joulunpyhät lusittu. Miehelle valittelin viikonloppuna, että en varmaan pääse enää ikinä siihen parhaaseen kuntoon, missä olin toissa keväänä. Silloin siis oli paino alimmillaan ja siinä, mihin nyt pyrin. Silloinhan en tietenkään ollu siihen tyytyväinen. Mies totesi miun valituksiin sitten, että ja mihin se siun "paras" kunto sitten johti?. Niin. Osittain niitä peruja tämä vallitseva tilannekin on. Kun vedin itseni liian tiukille vähän joka alueella. Ääripäätyyppi mikä ääripäätyyppi! On tässä vielä paljon opittavaa, vaikka noita ikänumeroita alkaa olla jo mittarissa aika liuta! :D

tiistai 11. marraskuuta 2014

Treenisuunnitelmia

Aijjaiiii!!! Nyt sattuu! Joo, oon takas salilla! Tai siis olin eilen. No onhan tuosta edellisestä treenistä aikaa 6 viikkoa, joten ei se ihme ole, että jumahti. Leikkauksestakin on vasta kolme viikkoa, mutta kyllä mie omasta mielestäni voin ihan hyvin aloittaa treenit jo nyt. Miun mahassa on kolme pientä haavaa, jotka vielä vähän kiristää. Varsinkin napahaava tuntuu välillä ilkeältä, kun housut painaa siihen. Eikä vatsalihasten jännittäminen onnistu vielä silleen kunnolla. Mutta sain tehtyä mielestäni ihan yllättävänkin hyvän treenin eilen, vaikka kunto olikin umpisurkea. Kun on monta viikkoa ollut totaalisesti ilman mitään liikuntaa ja suunnilleen puolet oli melkeinpä vaan makaamista tuon kuuden viikon aikana, niin kyllähän se yleiskunto laskee.

Maattiin Taran kanssa miun vanhempien sohvalla sunnuntainakin ja otettiin
rennosti vaan. Ja syötiin isänpäiväkakkua!

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, niin eikös se mene niin, että kun taas vauhtiin pääsee, niin sen kunnon pitäisi noustakin suht nopeasti sille tasolle kuin ennen huilia? Anyway, nyt mennään sitten hyvinvointi edellä ja muut tavoitteet vasta sen jälkeen. Miulla on oikeastaan kolme asiaa, mihin nyt pitää erityisesti kiinnittää huomiota. Ekaksi tietysti tämä leikkauksenjälkeisyys. Se on kuitenkin sellainen varmasti ohimenevä asia ja siihen auttaa vain aika. Toiseksi tämä miun jo vuoden kestänyt murheenkryynini, eli oikea käsi ja olkapää. Jännittää todellakin, miten niiden kanssa käy. Kolmanneksi, vasen polvi. Miultahan on leikattu reilu 5 vuotta sitten siitä osa kierukkaa pois, kun se hajosi tapaturmaisesti. Ihan hyvin se on toiminut nyt muutaman vuoden, kunnes silloin kuusi viikkoa sitten se alkoi oireilla. Combat-tunnin jälkeen sitä alkoi sattua ja seuraavan viikon aikana se oli tosi jäykkä. Ei oikein taipunut kunnolla. En tuntenut tuolla tunnilla mitään erityistä, että olisi sattunut, mutta jotainhan siellä kävi. No, on se nyt jo parempi, mutta esimerkiksi juosta en voi enkä istua polvillani jalkojen päällä. Näillä siis mennään nyt ja tarkoitus oli aloittaa treenit varovasti. Kipeeksihän siitä silti meni, kun oli niin pitkä tauko.

Salikorttikin pääsi kuvaan! :)
Ajattelin aloittaa 2-jakoisella ohjelmalla niin, että teen treenin kolmesti viikossa. Viikon eka treeni on koko kropalle ja tarkoitus on tehdä se kiertoharjoitteluna (3 kierrosta). Ylläolevassa kuvassa näkyy eilinen. Ja eipä siis ihme, että jalat on kipeinä! Punnerruksia tein kuitenkin 3x20, koska eilen punnerrushaasteessa kuului tehdä 60 punnerrusta. Onneksi salilla oli sen verran rauhallista, että pystyin ihan hyvin tekemään treenin kiertona. Oli se vaan rankkaa! Ja vaikka oli vain yksi selkä-, rinta- ja olkaliike, niin jokainen niistäkin on nyt kipeinä! ;D Kyykkyyn laitoin vahingossa ekaksi liikaa painoa, joten siksikin on jalat niin jumissa varmaan. Kaksijakoisuus näkyy sitten viikon 2. ja 3. treenissä, jotka jaan ylä- ja alakropalle. En kyllä tiedä, onnistuuko alakropan treeni tällä viikolla, kun oon niin jumissa. Muutenkin täytyy miettiä, että onko tuo koko kropan treeni liian rankka jaloille, koska mie en oo oikeestaan koskaan voinut tehdä jalkoja kahdesti viikossa. Muistin sen juuri tänään kun mietin, että mites mie ne jalat voin edes tehdä tällä viikolla! ;D Ehkä tuosta vois jättää kyykyn ja pohkeet pois ja tehdä vaikka jotain pakaroita. Pohjat tälle treeniohjelmalle oon ottanut tuosta kuvassakin näkyvästä Jan Sundellin kirjasta "Hanki lihasta, polta rasvaa". On muuten hyvä kirja, löytyy omasta hyllystä! Muokkaan sitten treenejä sen mukaan, miltä tuntuu. Tällä hetkellä en edes haaveile mistään lihaksenkasvattamisesta (tai siis haaveilen kyllä, mutta se ei oo nyt prioriteetti), vaan tarkoitus on kohottaa kuntoa, polttaa rasvaa ja ylipäänsä päästä taas kiinni normaaliin treenirytmiin ilman, että koko ajan joutuu pitämään taukoja kun kroppa ei kestä. Jos siinä sivussa vähän tarttuu lihasmassaa, niin sehän on vain plussaa! ;) Kiertoharjoittelun otin tähän mukaan siksi, että siinä tulee mukaan myös aerobisempaa treeniä. Tänään jää kyllä punnerruksetkin tekemättä, kun vasen kiertäjäkalvosin tuntuu ottaneen kykkästä eilisestä.

Näyttääkö/kuulostaako tämä kerrankin järkevältä? Torstaina olisi tarkoitus käydä tekemässä viikon toinen treeni, joka nyt väistämättä taitaa olla sitten se yläkroppa. Alakroppa jää viikonlopulle, jos onnistuu ollenkaan!


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miltä tuntuu olla oikeasti lihava?

Pakko myöntää, että miulla nousee karvat pystyyn aina kun luen/kuulen jossain, että "lihavia ei saa sanoa lihavaksi eikä painosta saa huomauttaa". Oon ajoittain joissakin blogiteksteissä moiseen törmännyt, viimeisimmät vastaiskuna ilmeisesti äskeiselle "fitnesskohulle". Sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan puolustele lihavuutta. Ei siinä ole oikeasti mitään hyvää. Mutta ihmiset, jotka väittävät, että lihavat eivät jatkuvasti kuulisi ulkonäöstään eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat!


MUR!!
Voin kertoa, että itse kärsin edelleen siitä kiusaamisesta, josta kärsin kouluvuosina ylipainon takia. En ollut silloin edes "kunnolla" lihava verrattuna nykyajan lihaviin lapsiin. Silloin pienikin pyöreys merkitsi lihavaa ja siitä kärsin monta vuotta. Ja ei, kyseessä eivät olleet pelkästään koulukiusaajat, vaan kyllä jo terveydenhoitajalla muistettiin mainita asiasta joka ikinen kerta, olin siellä sitten käymässä minkä tahansa asian vuoksi. Hyväähän he varmasti tarkoittavat, mutta aikamoista tuhoa tekivät kasvavan lapsen ja nuoren itsetunnolle. Koulukiusaaminen oli sitten luku erikseen ja tosiaan vieläkin näen painajaisia noista ihmisistä ja niistä tilanteista. Yli 20 vuotta kaiken sen jälkeen! Ne ovat ikuiset arvet sielussa, ne eivät ikinä parane.


Miun #kutsumua-kuva Instasta elokuulta.
Kun sitten kaksikymppisenä paino alkoi nousta huomattavasti, kyllä siitä sain kuulla. Siksi ihmettelenkin, miten ihmisillä on sellainen harhaluulo, ettei lihaville muka saisi sanoa mitään? Oon tästä jutellut monen muunkin ylipainoisen kanssa ja kaikki ihmettelevät samaa. Onko se sit sitä, että ne jotka näin luulee, eivät itse ole koskaan olleet ylipainoisia? Taas tässä siis sorrutaan siihen samaan, että kun ei tiedetä omasta kokemuksesta, niin sitten ei tiedetä sitä todellisuutta. Kun menin lääkäriin, olin ensisijaisesti lihava ja sitten vasta ihminen. Vieläkin tuntuu oudolta, kun nykyään lääkärille mennessä kukaan ei ota puheeksi sitä, että "kun on tuota ylipainoa", koska en ilmeisesti heidän mielestään ole enää lihava. Ymmärrän kyllä, että hoitohenkilökunnan tulee tarttua aiheeseen, koska kyse on terveyteen vaikuttavasta asiasta. Mutta onko se pakko tehdä joka ikinen kerta? Jos menet lääkäriin flunssan takia? Miun oman kokemuksen mukaan lihavaa kyllä muistutetaan asiasta joka päivä. Pahinta ovat ne katseet. Kyllä mie sen muistan, miten ihmiset katsoivat. Jossain vaiheessa pelkäsin julkisia paikkoja, koska huomasin ihmisten katseet.

12.6.2007
Lihavan identiteetti on ja pysyy. Siitä ei pääse noin vaan eroon. Tämän syksyn aikana oon terapeutin kanssa käynyt läpi näitä asioita. Ihan konkreettisesti on hoidettu sitä kehonkuvan vääristymää, mikä miulla edelleen on. Oon tehnyt suuren työn pudotetuissa kiloissa, mutta vielä suurempi työ miulla on henkisellä puolella. En mie varmaan koskaan pääse eroon lihavan identiteetistä. Kun kävin työhonottotarkastuksessa lääkärillä viime kuussa ja puhuttiin pudottamistani kiloista, lääkäri kysyi, mitä mieltä oon nykyisestä tilanteesta. Kun sanoin, että haluaisin noin 10 kg pois vielä, niin hän kysyi, että "olisitko sitten tyytyväinen?". Mietin sitä ja sanoin, että "en tiedä". Lääkäri viisaasti siihen sitten vastasi, että "niin, onko sitten mikään tarpeeksi omasta mielestäsi?". Ihmiset eivät vaan tajua tätäkään, että usein ex-lihava on aina lihava omassa mielessään.


15.9.2014
 
Muutamat miut kauan tunteneet ovat sanoneet, etteivät edes muista enää, että oon joskus ollut "sellainen", jos puhun asiasta. Miun päässä kuitenkin soivat ikuisesti ne inhottavat sanat, mitä jouduin kuulemaan niinä vuosina kun olin vain pyöreä. Mie tunnen ikuisesti nahoissani ne sanat ja katseet, joita kestin silloin kun olin sairaalloisen ylipainoinen nuori nainen. Miulla on myös "muistona" ne ihomakkarat ja venymisarvet, joista en ikinä pääse eroon omin keinoin. Ja mie oon melkeinpä neuroottinen painonnousun kanssa. Juuri niistä syistä, joista oon tässä postauksessa kirjoittanut. Joten älkää enää sanoko, että lihaville ei muka saisi mainita heidän painostaan. Mie ainakin kärsin niistä sanomisista edelleen, ehkä koko loppuelämäni.

Tässä vielä lukuvinkki. Tää sopii hyvin teille, jotka ette tiedä lihavana elämisestä mitään ja teille, joilla on omaa kokemusta lihavuudesta. Opettavainen fiktiivinen tarina ihan kaikille!

Pekka Hiltunen : Iso (WSOY 2013)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nössöilyä vai järjenkäyttöä?

Vakituisen työsuhteen alkamisen lisäksi huomenna alkaa (taas jälleen kerran) myös kaloreiden kyttääminen. Sairausloman aikana olen mennyt todellakin ihan hälläväliä-tyylillä ja se näkyy ja tuntuu. Ihanaa olisi sanoa, että myös treenit palaavat kuvioihin, mutta en valitettavasti pääse niin sanomaan. Nyt on yleiskunto vielä sen verran huono, ettei salitreeniä voi kuvitellakaan. En halua myöskään alkaa repiä tätä leikattua mahaa liian pian. Kun ne kaikki arvet eivät ole edes näkyvissä. Leikkaushan tapahtui tuolla sisäpuolella, enkä mie voi nähdä, mitä sinne kuuluu. Tunnen vain, ettei vielä todellakaan mitenkään loistavan hyvää. Salitreenissä kuitenkin joutuu ihan missä tahansa liikkeessä pitää keskikroppa jännityksessä, niin se ei onnistu vielä. Tästä kertoo sekin, että joudun jatkuvasti ravaamaan vessassa. Tänään käytiin miehen kanssa kaupungilla ja jo se reissu sai miut aika uuvuksiin. Mitenhän selviän kokonaisesta työpäivästä ja työVIIKOSTA?

Onko miusta tullut nössö? Oon aina kirjoittanut, että tykkään treenata kovaa. Niin kuin tykkäänkin, siinä nyt ei oo mitään uutta. Mutta kun nyt tuntuu, että koko ajan pitää tarkkailla ja varoa, niin miusta tuntuu, että alan nössöytyä. Tätä oli havaittavissa jo kesällä kun yritin treenata niin, ettei käsi rasitu. Kun fyssari ehdotti miulle erinäisiä juttuja tehtäväksi, niin ekaks aina sanoin, että "uskallankohan mie?". Siis mie, samalla kun tykkään vetää itseni ihan piippuun, oon myös välillä liiankin varovainen varsinkin uusien juttujen kokeilussa. Joskus olin niin paljon itsevarmempi omista kyvyistä ja voimista salilla, mutta nyt se itsevarmuus on aika nollissa. Osaanko/pystynkö/jaksanko?

Sunnuntainössöilyä kotisohvalla Ozzy-mustekala kainalossa.
Mistä mie tiedän, milloin oon valmis palaamaan salille? Sitten kun voin taas jännittää vatsalihaksia normaalisti? Kun ei kiertävässä liikkeessä tunnu repivää tunnetta mahassa? En haluaisi mennä sinne liian keskeneräisenä. Tein tämän virheen muutaman kerran kesällä uupumisen aikaan ja jouduin lähtemään salilta itku kurkussa kotiin kun en pystynytkään. Ja mikä tärkeintä: millaista ohjelmaa mie nyt alkaisin tehdä? Jotain ajatuksentynkää miulla tuosta on, mutta oikeastaan vain runko. Se sisältö on ihan auki. Sen tiiän, etten voi liian tarkkaan päättää, että teen niin ja näin, vaan ensin pitää kokeilla. Ja sitten muuttaa ohjelmaa, jos se ei sovellu. Ja tämä on miulle se kasvunpaikka. Yleensä kun oon aloittanut tehdä uutta ohjelmaa, oon vaan päättänyt, että nyt teen tätä eikä poikkeuksia. Tästä ajattelutavasta on nyt ihan pakko päästä jos meinaan, että pystyn edes jollain tavalla järkevästi ja pitkäjänteisesti treenata ilman, että kohta ollaan taas tauolla. Kroppa ensin ja pää sitten!

No, jotain oon jo aloittanut eilen. Otan osaa Tikiksen 21 päivän punnerrushaasteeseen:

Kuva: 21 päivän punnerrushaaste
Mutta tässäkin mie nössöilen. En todellakaan edes kokeillut tehdä yhtään normaalia punnerrusta. Mie oon ollut treenaamatta rintaa melkeinpä kokonaan viimeiset puoli vuotta. Pikkuhiljaa aloin ottaa punnerruksia mukaan tuossa alkusyksystä ennen kuin tuli taas tämä pitkä tauko. Silloin sain maksimissaan 5-6 punnerrusta tehtyä putkeen normaalisti. Loput tein polvet maassa naisten tyylillä. Tuskin nytkään siis saisin aikaiseksi kuin korkeintaan tuon viisi. En sitä kuitenkaan edes kokeillut, koska siinä joutuu jo tuota keskikroppaa niin paljon jännittämään, että eipä oteta riskejä. Ehkä siis nössöilen, ehkä miulla on järki mukana. Ajatelkoon kuka miten haluaa. Mie en ole edes mitenkään vakuuttunut siitä, että onnistun tuossa haasteessa. Ihan tämän olkapään ja käden vuoksi. Siksi jo tästä päivästä alkaen jaoin tuon kahteen osaan. Tein 10 punnerrusta aamulla ja loput 10 teen kunhan tämän postauksen oon saanut loppuun ;) Ylivarovaisuutta? Enpä tiedä, sillä jo eiliset 15 punnerrusta tuntuvat nyt tässä kädessä. Tuntuvathan ne siksikin, kun nyt on oikeesti ollu niin kauan treenaamatta, mutta on tässä vähän muutakin jomotusta ollut tänään. Teen siis päivä kerrallaan tätä ja ihan oman tuntuman mukaan. Kädelle tulee kuitenkin taas rasitusta kun palaan töihin. Kyllähän tää omaan korvaankin kuulostaa ihan järjettömän typerältä, ettei kerralla edes tuota 20 punnerrusta tee ja vieläpä naisten tyylillä, mutta teen nyt näin. Huomiset 25 voin sitten tehdä vaikka lyhyemmällä tauolla jos kädessä siltä tuntuu.

Mutta missä kulkee nössöilyn ja järjenkäytön raja? Ei kai miusta oo tulossa tämän kaiken jälkeen ihan liian arka treenaaja, joka ei enää uskalla eikä sitten kehitykään?

lauantai 1. marraskuuta 2014

Eräänlainen lyhyen aikavälin selviytymistarina

Pitkästä aikaa täällä. En ole edes ihan varma, että mihin tämä nyt johtaa. On vaan sellainen tunne ollut jo monta päivää, että haluan purkaa näitä ajatuksiani "paperille". On miulla toinenkin blogi, mutta nämä ajatukset nyt ehkä enemmän liippaavat tätä puolta kuin sitä toista. Mutta jos mie nyt ensin vähän valottaisin sitä, että mitä tänne kuuluu.


Viimeksi siis oon kirjoittanut kesäkuun alussa. Sen jälkeen elämä onkin ollut melko raskasta. Muutama päivä tuon kirjoituksen jälkeen jäin sairauslomalle, joka kesti kolme viikkoa. Olin henkisesti ja fyysisesti aika loppu. Samaan aikaan alkoivat mahakivut pahentua (niitä oli ollut jo keväästä asti vähitellen lisääntyen) ja tulla muitakin sellaisia oireita, että painelin yksityiselle lääkärille. Sieltä tuli lähete gynen polille ja jo aiemmin epäilty endometrioosi-diagnoosi alkoi varmentua. Ne, jotka ovat lukeneet postauksen, jonka kirjoitin äitienpäivänä tietävät, että olen ollut lapsettomuushoidoissa. Koskaan niiden aikana ei kuitenkaan miulla endoa diagnosoitu. Sitä ei nähty edes laparoskopiassa, joka tehtiin kaksi vuotta sitten. Vasta nyt siis se minuun iski. Oisin kyllä pärjännyt ilmankin... Loppujen lopuksi lääkärit tulivat siihen johtopäätökseen, että toinen munasarjani on leikattava pois. Se sopi miullekin. Koko kesän ja syksyn oon joutunut kärsimään pahimmillaan järkyttävistä kivuista, jolloin en oo voinut muuta kuin maata sängyssä. En pystynyt käydä enää lenkeillä tärinäkivun vuoksi. En voinut etukäteen koskaan suunnitella treeniviikkoa, koska ikinä ei voinut tietää, minä päivänä se kipu iskee. Sain vahvoja kipulääkkeitä reseptillä, mutta ei niitä voinut töissä käyttää. Sairastin syksyn aikana kaksi kertaa flunssankin, joka toisella kerralla äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Silloin täytyi myös leikkausta siirtää, koska olin kipeänä juuri kun leikkaus piti tehdä. En tiedä, onko tämä sairastelukin osaltaan endon syytä, sillä se on autoimmuunisairaus, jolloin kehon vastustuskyky heikkenee. Nyt ymmärrän myös paremmin sitä, miksi oon ollut niin hemmetin väsynyt. Se kuuluu myös taudinkuvaan.

Kaikki tämä on ollut ihan älyttömän turhauttavaa! Koko tämä vuosi on siis treenaamisen suhteen mennyt ihan penkin alle. Ensin olkapää ja käsi (jotka tuntuu nyt olevan ok, kun ei ole niitä rasitettu) ja sitten tämä. Aina kun sain taas kunnon treenflown päälle, kroppa alkoi oireilla ja sitten taas taukoa.

Syyskuun lopulta olkatreenin jälkeen
Samalla kroppa on tietysti veltostunut. Rasvaa on tullut ja lihasta lähtenyt. Syömiset on olleet enemmän ja vähemmän hunningolla. Kun ei ole jaksanut panostaa. Viime kuukausina ensimmäinen ajatus aina aamulla on ollut mielessä: kun saisi elää tämän päivän ilman kipuja. Kesän aikana onneksi kuitenkin työmatkat poljin pyörällä, tosin sekin alkoi olla tuskaista syksyyn tultaessa. Kuitenkin sain edes sitä kautta jonkinlaista aerobista kuntoa pidettyä yllä. Nyt sekin on kyllä aika nollassa.

Se leikkaus on siis nyt tehty. Se oli siis toinen laparoskopiani ja todellakin toivon, että myös viimeinen. Endometrioosi on kuitenkin krooninen sairaus enkä voi tietää, iskeekö se minuun takaisin ja jos iskee niin milloin ja joudunko taas leikkaukseen. Miut leikattiin viime viikon tiistaina ja oon siitä lähtien ollut sairauslomalla. Töihin menen maanantaina ja kyllähän se jännittää, miten se menee. Vielä joka päivä pitää ottaa kipulääkkeitä ja yleiskunto on kyllä melko huono verrattuna normaaliin. En ensi viikolle suunnittelekaan yhtään mitään muita menoja. Nyt jännitän tietysti myös, miten leikkaus on tehonnut. Toivon, ettei kipu enää määritä miun elämää. Tämä jää nähtäväksi tulevien kuukausien aikana.

Selviytymispakkaus viime viikolta
Leikkaus meni niin hyvin kun se nyt voi mennä. En ala tänne sitä sen enempää ruotimaan. Ne, jotka lukevat toista blogiani, voivat lukea siitä sieltä. Sen kuitenkin kerron, että lääkäri oli leikkauksen jälkeen vähän kummissaan, että olen edes kyennyt normaalisti kävelemään ilman merkittäviä kipuja. (No, mikä sitten on merkittävä kipu? Miulla on aika korkea kipukynnys...) Sellainen setti siellä sisuksissa oli ollut. Ei ollut ihme, ettei juoksu onnistunut ja liikunta muutenkin tehnyt kipeää. No, nyt se "setti" on poissa ja kunhan tästä leikkauksen aiheuttamasta epämukavuudesta oon kunnolla toipunut, niin sitten katsotaan mihin kyetään.

Tämän viikon tiistai. Tasan viikko leikkauksesta.
Maha pikkuisen turvoksissa!
Joka päivä olo on kuitenkin ollut parempi ja leikkaushaavatkin alkavat parantua. Mahassa on iso musta mustelma ja onhan se arka ja vieläkin vähän turvoksissa. Vähän jännittää, mitkä housut saan ylipäänsä laitettua maanantaina töihin! Ei sinne voi kollareissa mennä ;D No, on miulla yhdet sellaiset joustavat ja vähän isot farkut, jotka saattaa mennä. Oon käynyt tällä viikolla jo kahdesti kävelylenkilläkin. Tosin se toinen lenkki oli ehkä vähän liian rankka, koska siitä seurasi enemmän kipua kuin varmaan pitäisi.

Ja miehän en luovuta! Kävelylle vaan! :)
Kaiken tämän jälkeen miun on ollut pakko alkaa muuttaa ajatteluani. Oonhan mie sitä yrittänyt aiemminkin ja täällä kirjoittanutkin, mutta kun en oo ikinä saanut sitä pidettyä! Siis päätän, että teen sen oman terveyden ja jaksamisen ehdoilla. Oon päättänyt sen niin monesti! Mutta sitten kun sinne salille menee ja into on päällä, niin kun ei malta! Mie oon luonteeltani sellainen jääräpää, että se on aina kaikki tai ei mitään. Niin kuin on nähty. Silloin kun treenit kulkee, myös elämä hymyilee ja syömisetkin on balanssissa. Mutta sitten kun en pysty treenaamaan niin kuin haluaisin, jätän koko leikin sikseen ja ruokahommatkin pettää. Ja valivali, miksihän se paino nousee ja läski tulee takaisin? Kyllä se syypää on siellä peilissä. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset. Tähän pitää tulla muutos.

Ensinnäkin. Mie oon 35-vuotias. Vaikka oonkin nyt sata kertaa paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana, kehoni on silti 35-vuotiaan. Toiseksi. Oon aloittanut liikunnan vasta vähän alle 3-kymppisenä, ja silloinkin aika leppeästi. Kovempaa aloin treenata vasta 32-vuotiaana. Se on ihan eri asia kuin jos olisin liikkunut pienestä pitäen tai jos olisin aloittanut 20-vuotiaana. Kolmanneksi. Miekin oon yksilö niin kuin kaikki muutkin. Oon kyllä huomannut, että lihas tarttuu miun kroppaan suht hyvin kun treenaan tarpeeksi kovaa. Mutta kestääkö miun fysiikka niin kovaa treeniä kuin mie haluaisin? Tämä on se ydinkysymys. Viimeinen vuosi on osoittanut, että ei taida kestää. Kun pari vuotta meni aika lujaa treenatessa ja samalla oli käynnissä kehossa muitakin rasitteita (lapsettomuushoidot), niin jossainhan se sitten sippaa koko paketti. Tai kun tein liian kovaa treeniä jo valmiiksi kipeällä olkapäällä ja kädellä, niin siitä seurasi sitten pidempiaikainen juttu. En tiedä, onnistuuko penkkaaminen vieläkään. Se jää nähtäväksi sitten kun salille menen.

35-vuotias, ei mikään tyttö enää!

Neljänneksi. Mitä tai ketä varten mie treenaan? Koskaan en ole edes pienesti haaveillut mistään kisalavoista. Ei ole miun juttu. Ei onnistuisi edes vaikka kuinka saisin rasvat minimiin ja lihakset esille, niin ilman kirurgin veistä en pääse eroon niistä nahkamakkaroista, joita miulla on ympäri kehoa painonpudotuksen jäljiltä. Eikä miun pää kestäisi sellaista muutenkaan. Mielelläni seuraan kyllä muiden kisoja, mutta ikinä en oo ite sinne hinkunut muuten kuin yleisöksi. Enemmän minua kiinnostaisi joku voimanosto, jossa tulos tehdään maksimisuoritusten perusteella sen mukaan paljonko nostat. Mie tiiän, että miulla kuitenkin voimaa on. Joskus nuorenakin, vaikka en siis mitään liikuntaa harrastanut ikinä, sain joskus kuulla, että ootpa vahva. Ehkä tää salitreeni siksi vaan tuntuu omalta lajilta, kun siellä jossain varmaan on se jokin edellytys siihen olemassa. Ikinä miusta ei ole pitkänmatkanjuoksijaksi tai hiihtäjäksi. Eikä tarvii ollakaan. Eikä kaikkien tarvitse tehdä sitä jotain siksi, että ei ole alunperin "sopiva" siihen. Kyllä sitä itseään saa haastettua tarpeeksi myös siinä lajissa, mihin tuntee sopivansa. Se on todettu! :D Mutta kun ei kilpaileminen kiinnosta, niin ei. Mie siis treenaan itseäni varten. Että olisin mahdollisimman terve. Tässäpä se ristiriita onkin. Miun pitää siis saada käännettyä se niin, että treenaan hyvinvoinnin vuoksi enkä niin, että se treeni pilaa hyvinvointini.

Ulkonäkö on miulle iso juttu tässä myös, sen myönnän ihan auliisti. Kun on ollut vuosia todella ylipainoinen, ei siihen halua enää ikinä takaisin. Siksi jokainen kertynyt kilo on kauhistus. Ei sitä ymmärrä ne, jotka eivät itse ole olleet ylipainoisia. Ja kyllä näen punaista aina kun joku normaalipainoinen ihminen julkaisee kuvansa ja haukkuu itseän läskiksi. Eivät oikeasti tiedä mistään mitään. Treenaaminen on siis myös ulkonäköjuttu miulle. Mie vaan tykkään enemmän sellaisesta lihaksikkaammasta ulkomuodosta naisella(kin) kuin pelkästään hoikasta ilman lihaksia. Ja tottakai siis haluan itekin sitä tavoitella.

Tällaista siis tänne. Yksi iloinen asia tässä syksyssä on muuten ollut se, että sain vihdoin vakituisen työn! Jatkan samassa paikassa kuin ennenkin, mutta vakituisena työntekijänä! Kahdeksan vuoden pätkätöiden jälkeen tuntuu mahtavalta!! Ja tämä uusi työ alkaa siis juurikin nyt maanantaina ja sekin jännittää. Tulee nimittäin työnkuvaan muutoksia ja uusia haasteita. Mutta tämä on ihan positiivista jännitystä ja innolla olen menossa aloittamaan uutta. Aika pitkälti tämän uuden työn takia olenkin tällä hetkellä kaikesta huolimatta melko positiivisella mielellä. Kun nyt vaan saisin itseni kuntoon, niin aika näyttää, mitä siellä salin puolella sitten tapahtuu.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...