sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ei äiti vielä tänäänkään

                                                                  Heipä hei pitkästä aikaa!


Blogijumi on vaivannut jo useamman kuukauden. Yksi syy sille on ollut asia, josta en ole koskaan kirjoittanut tähän blogiin. Useasti olen ollut vähällä kirjoittaa kun on ollut vaikeaa, mutta en ole uskaltanut. Koska oon täällä omalla naamallani. Mutta tää asia on niin olennainen osa nykyistä minää ja tää elämäntilanne nyt on ja pysyy, ainakin toistaiseksi. Ja tämä vaikuttaa niin moneen asiaan. Eikä vähiten treeneihin, fyysiseen ja varsinkin psyykkiseen oloon. On ollut aika vaikeaa olla hiljaa täällä blogissa siitä, koska oikeesti oon todella avoin ihminen enkä tykkää yhtään, jos joudun salailemaan oikeita fiiliksiäni. Ja selitellä treenitaukoja ja muita, ”kun oon ollu kipeenä ja kauheen väsynyt”. Tottahan nuokin on olleet, mutta usein niihin on ollut tietty syy: lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

Eve kirjoitti eilen, lapsettomien lauantaina, koskettavan tarinan lapsettoman ihmisen kokemuksista. Kiitos Eve! Tuolla tarinalla rohkaisit minua kertomaan oman tarinani. Oman kokemukseni. Oon tätä tosiaan miettinyt jo kauan, ja nyt päätin tulla ”ulos kaapista”. Kuitenkin Facessakin oon tällä viikolla jakanut muutamia linkkejä aiheesta, niin eiköhän ihmiset sielläkin tajua... Ajattelin jakaa tämän jutun kahteen osaan. Nyt kirjoitan niistä omista kokemuksistani lapsettomuuden ja hoitojen näkökulmasta. Myöhemmin kirjoitan erikseen postauksen siitä, miksi nää asiat ovat vaikuttaneet treenaukseen, syömisiin, bloggailuun jne. Tähän liittyy niin paljon. Mutta nyt tämän päivän juttuun. Tästä tulee pitkä.

Mentiin naimisiin kesällä 2009. Täytin myös tuolloin 30 vuotta. Meille oli selvää, että nyt saa lapsi tulla. Mie en ole koskaan mitään muuta elämältä niin paljon halunnut kuin tulla äidiksi. Se on ollut aina se suurin tavoite ja unelma. Miulla oli kuitenkin jotenkin alusta asti sellainen tunne, että tää ei tuu olemaan helppoa. En tiedä, mistä se tunne kumpusi. Meni pari kuukautta, puoli vuotta... Ostettiin pieni omakotitalo rauhalliselta alueelta. Täällä olisi hyvä lapsen kasvaa. Raskautta ei kuulunut, joten aloitin kirjastoalan pätevöitymisopinnot avoimessa yliopistossa. Kävin töissä. Tein joka kuukausi ovulaatiotestejä ja kaikki näytti menevän niin kuin pitääkin. Paitsi ettei koskaan kahta viivaa raskaustestissä. Vuosi yrityksen aloittamisesta kului umpeen ja päätettiin, että nyt lähdetään tutkimuksiin. Saatiin lähete sairaalan lapsettomuuspoliklinikalle syksyllä 2010, ja ensikäynti oli tammikuussa 2011. Siitä se rumba sitten lähti käyntiin.



2011: Ensin meillä ei pitänyt olla suurempaa ongelmaa, kaikki verikokein otetut hormoniarvotkin olivat viitteiden sisällä. Päätettiin aloittaa inseminaatiolla. Ei positiivista tulosta. Seuraava inseminaatio tehtiin lääkkeelliseen kiertoon. Nada. Samalle keväälle tehtiin vielä yksi inseminaatio, jonka onnistumiselle lääkäri antoi hurjat 5% mahikset. Negatulos ei siis ollut kummoinenkaan yllätys. Tuolloin oli jo selvää, että syksyllä otetaan järeämmät aseet käyttöön, ja aloitetaan koeputkihoidot. Lähdimmekin ensimmäiseen koeputkihoitoon reippain mielin. Kyllä se varmasti nyt onnistuu! Meille valittiin hoitomuodoksi ICSI. Miulle aloitettiin lääkitys. Ensin sammutettiin oma hormonitoiminta yhdellä pistoksella. Muutaman viikon päästä aloitin joka ilta pistää itseeni hormonia, jonka piti stimuloida munasarjojani tuottamaan mahdollisimman monta munasolua. Kasvua seurattiin ultrakäynneillä. Lääkitystä lisättiin, sillä munasarjani eivät reagoineet niin hyvin kuin olisi toivottavaa. Lopulta päästiin kuitenkin punktioon (munasolujen keräys ultraääniohjauksessa) saakka, josta saimme vain kolme solua. Niistä yksi hedelmöittyi ja alkio siirrettiin kohtuuni. Kahden viikon päästä tein negatiivisen raskaustestin.

2012: Eikun vaan heti vuodenvaihteen jälkeen uusi yritys. Nyt heti vaan isommat annokset lääkkeitä. Sivuvaikutukset alkoivat olla huomattavia: turposin, oli vatsakipuja, väsyin, itkin, kiukkusin, raivosin. Samalla kävin töissä, tein opintoja ja laihdutin. Olin ihan varma, että nyt tulee hyvä ”saalis” kun munasarjoja niin kivistää ja on huono olo. Eka ultra jännitti silti. Järkytys se oli, kun näytti melko huonolta. En silti ollut varautunut toisen ultran tuomioon: lääkäri päätti keskeyttää hoidon. Ei ollut mitään järkeä lähteä punktioon seuraavalla viikolla, koska siellä ei näkynyt kuin pari potentiaalista solua. Kipu johtui siitä, että lääkkeet kuitenkin turvottavat munasarjoja, kasvoi niissä munasoluja tai ei. Olin yksin ultrassa, koska sen piti olla vain rutiinihomma. En voinut lähteä kuitenkaan bussilla kotiin, koska romahdus oli niin suuri. Oli pakko soittaa mies hakemaan miut sairaalalta. Se viikonloppu meni sängyn pohjalla toipuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin rasituksesta. Voi, onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä oli tulossa!

Haluttiin mahdollisimman pian lähteä vielä uuteen yritykseen. Nyt oli kuitenkin selvää, ettei kaikki ole niin kuin pitää, koska jättilääkeannoksista huolimatta miun munasarjat eivät reagoineet lähellekään niin kuin pitäisi. Päätettiin kokeilla toisenlaista hoitokaavaa ja samalla otettiin lisää verikokeita. Eräs koe, AMH-testi, sitten kertoi sen syyn, miksi meille ei sitä pienokaista tule. Tämä testi kertoo, mikä on munasarjojen ”reservin” tilanne. Eli onko niitä munasoluja siellä vielä vai joko ovat vähissä. Miun arvo oli ikäiselleni hyvin matala eikä enää ollut aikaa hukattavaksi. Koska munasoluja on jäljellä vain vähän, ei niitä lääkkeellisestikään saada sitten sen enempää ”luotua”. Tämä oli iso isku. Kolmekymppisenä munasarjani ovat tilassa, johon pitäisi olla vielä matkaa jotain 15 vuotta. Mitä mie oon tehnyt väärin? Oonko voinut aiheuttaa tämän itse jotenkin? Hirveästi kysymyksiä ja itsesyytöksiä. Lääkärit kyllä vakuuttelivat, että tämä tilanne on synnynnäinen, enkä missään nimessä ole tätä itselleni aiheuttanut. En oo tehnyt mitään väärin enkä ois voinut tehdä mitään toisin. Yritettiin sitten mahdollisimman positiivisin mielin lähteä seuraavaan yritykseen. Tällä kertaa en odottanut ultrakäynneillä mitään. Niihin meneminen oli kuitenkin ihan hirveää piinaa, kun koko ajan odotin taas tuomiota, että hoito keskeytetään. Toisella ultrakäynnillä oli kuitenkin selvää, että siellä oli muutama sen verran hyvännäköinen munarakkula tulossa, että punktio kannattaa tehdä seuraavalla viikolla. Samassa ultrassa lääkäri myös huomasi vasemmassa munanjohtimessani nestekertymän. Siitäpä taas yksi huolenaihe lisää! Päätettiin kuitenkin katsoa tämä hoitokierros loppuun ja sitten päättää mitä sille nestekertymälle tehdään. Tämä hoitokierros olikin tulokseltaan meidän parhaamme: neljä munasolua, joista peräti kolme hedelmöittyi normaalisti. Kohtuun siirrettiin yksi huippulaatuinen alkio ja kaksi muuta pakastettiin myöhempää varten. Muistan selvästi tuon päivän, se oli juuri pääsiäisen jälkeen. Aurinko paistoi ja olin niin onnellinen! Meillä on jopa kaksi alkiota pakkasessa! Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta...

Parin päivän päästä sairaalan IVF-labrasta soitettiin. Siellä oli alkioiden pakastuslaitteeseen tullut pakastusvaiheessa tekninen vika ja meidän kaksi alkiotamme olivat joutuneet huoneenlämpöön 10 minuutiksi. Tämän vuoksi ne piti hävittää, koska ne ei olleet enää siirtokelpoisia. Tuo oli varmaankin elämäni kauhein puhelu. En juurikaan saanut sanaa suustani, kun miulle kerrottiin, ettei koskaan ole käynyt vastaavaa. Miksi sitten juuri meidän kohdalla, kun alkioiden saaminen on muutenkin niin vaikeaa? En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä miulla oli. Makasin ja itkin. Onneksi miulla oli vapaapäivä. En tiedä, miten oisin selviytynyt, jos oisin ollut töissä tuona päivänä. Lääkärit olivat päättäneet, että tästä onnettomuudesta johtuen saamme yhden ylimääräisen hoitokerran julkisella puolella, jos tämä siirretty alkio nyt ei vauvaksi asti kehity. No, ei kehittynyt, vaan digiraskaustesti julisti taas kylmästi: Ei raskaana. Miun piti käydä vielä tarkastuksessa sen munanjohtimen nestekertymän takia toukokuussa, ja sillä käynnillä sain lähetteen laparoskopiaan, jossa vasen munanjohtimeni poistettaisiin. Laparoskopia oli elokuun lopulla. Olin niin väsynyt menneiden kuukausien kokemuksista, että päätettiin siirtää seuraava ICSI-yritys vasta seuraavalle vuodelle.
 
Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)
2013: Tämä olisi ollut muuten viimeinen koeputkihedelmöityksemme, mutta me siis saatiin yksi ylimääräinen sen pakastuskatastrofin takia. Kaikki meni aika samaa kaavaa kuin ennenkin: isot lääkeannokset, kivut, turvotukset, henkiset oireet. Onneksi olin sentään opinnot saanut jo valmiiksi, mutta töissä kävin. Ja samalla miulla oli se lihastenkasvatusprojekti kiivaimmillaan, niin kuin voitte tästä blogistakin lukea. Viime kevät oli siis todella rankka myös siksi, koska -nyt kun ajattelen- vaadin keholtani ihan liikaa. Mutta näistä sitten lisää siinä seuraavassa postauksessa. Punktiossa saatiin kolme solua, joista yksi hedelmöittyi. Kun sairaalalta ei kuulunut soittoa ennen siirtopäivää, me mentiin sinne suurin toivein. Päästään sentään siirtoon! Perillä kuitenkin odotti taas uusi pettymys: meidän alkiomme kehitys oli pysähtynyt juuri sinä aamuna. Edellisenä päivänäkin se oli ollut jo vähän hidas, mutta vasta aamulla sitten nuupahtanut lopullisesti. Vielä päätettiin samalle keväälle tehdä meidän viimeinen yritys. Lääkkeet taas apteekista ja piikittämään. Edelleenkään munasarjojen reagointi ei ollut mitään parasta mahdollista, mutta kuitenkin muutama sielä näytti olevan tulossa. Kaikki punktiot on ollet miulle vaikeita oikean munasarjani sijainnin vuoksi. Mutta tämä viimeinen oli pahin. Siinä oli kaksi lääkäriä ja hoitaja, sekä tietysti mieheni pitelemässä kädestäni kiinni kuten aina. Kipulääke meni suoneen isommalla annoksella kuin koskaan. Silti munarakkuloita ei meinattu saada millään tyhjennettyä. Kipu oli kamalaa. Toimenpiteen jälkeen lääkäri sanoi, että saatiin muutama munarakkula tyhjennettyä ja toivottavasti edes yksi hyvä solu saadaan. Tuudittauduin siihen. Kunnes labrahoitaja tuli ja sanoi ”valitettavasti ei löytynyt yhtään solua”. Katsottiin miehen kanssa toisiamme epäuskoisina: ei yhtään? Tämän kaiken vaivan, tuskan, toivon, rahanmenon, pettymyksen... kaiken jälkeen. Ei yhtään? Ja tämä oli viimeinen hoitomme julkisella puolella, enää ei meille heruisi.

Tämän jälkeen olin toukokuun vain kotona ja toivuin. Menin töihin vasta kesäkuun puolella. Kotona olo ja lepo tekivät hyvää. Treenimäärät alkoivat kasvaa ja tulosta alkoi tulla. Purin näitä asioita salilla. Vuoteen ei lapsitoiverintamalla ole nyt tapahtunut mitään. Olemme yrittäneet toipua rankoista kokemuksista ja elää normaalia elämää niin kuin muutkin ihmiset. Ei kahden viikon sykleissä. Ei kodin ja sairaalan väliä kulkien. Ei sen mukaan eläen, monelta taas tänään pitää pistää mahanahkaan mikäkin piikki. Ei jännitystä, pelkoa ja pettymystä. Vain elämää.

En tiedä, tuleeko miusta ikinä äitiä. Se on edelleen suurin haaveeni. Jotain toivoa on, ollaan tällä hetkellä asiakkaina eräällä helsinkiläisellä yksityisklinikalla ja ehkä ensi vuonna tapahtuu jotain, jos tapahtuu. Ennen sitä pitää säästää. Ja yrittää elää normaalia elämää. Jos sitä on olemassakaan.

Miksi kerroin tämän kaiken TREENIblogissa? Jaksoikohan kukaan edes lukea loppuun asti... Koska tää on osa miun elämää. Tää on asia, joka on ollut aika isossa osassa tekemässä miusta sellaisen kuin mie nyt oon. En todellakaan jaksa hätkähtää pienistä vastoinkäymisistä. Sen sijaan innostun ja osaan iloita pienistäkin asioista. Silloin täytyy iloita, kun siihen on vähänkin aihetta. Ja tosiaan miun on ollu välillä kauheen vaikeaa kirjoittaa tänne, kun en oo voinut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Ehkä tää nyt helpottaa kirjoitusjumia ja jaksaisin taas treenijuttujakin jakaa.

Vielä kuitenkin tulee toinen osa tätä samaa asiaa, näkökulmana siis treenit ja kaikki siihen liittyvä. En tiiä, ymmärtääkö minua kukaan treeniblogini lukija. Ei kukaan voikaan, joka ei ole kokenut samaa. Enkä mie todellakaan hae tällä kirjoituksella huomiota tai sääliä. Halusin vaan ”tulla kaapista”. Koska tämä asia on tärkeä ja ansaitsee isompaakin huomiota yhteiskunnassamme. Enkä puhu siis itsestäni, vaan meistä tahattomasti lapsettomista yleensä. Meitä on nimittäin aika paljon!

Oon tänä keväänä kirjoitellut enemmän toiseen blogiini, jonka oon aloittanut syksyllä 2011. Siellä on koko lapsettomuushistoriamme monessa, monessa postauksessa kirjoitettuna. Jos joku haluaa lukea sitä, saa miulta blogin osoitteen. En halua sitä tänne kuitenkaan suoraan linkata, koska siellä on aika rajujakin tekstejä vaikeilta ajoilta. Harkinnan mukaan voin blogin osoitteen kuitenkin antaa.


Kiitos jos jaksoit lukea <3
 
Kuva eiliseltä lapsettomien lauantailta. Ostin
vaaleanpunaisen ruusukimpun ja sytytin kynttilän
sille omalle muruselle, jota meillä vielä odotetaan

40 kommenttia:

  1. Mä olen monta kertaa miettinyt, mitä sulle mahtaa kuulua, että onkohan kaikki hyvin. Nyt ymmärrän ja nieleskelen kyyneliä puolestanne. En voi mitenkään käsittää millaisen hirmuisen tunneryöpyn olette joutuneet käymään läpi, voin vain aavistella, sillä minulla on muutama samojen asioiden kanssa kamppaillut tuttava. Haluaisin rutistaa ja toivon sydämeni pohjasta että teillä vielä tärppää. Olet ajatuksissa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on miulla ollu monesti mielessä, että pitäs täällä jotain ilmoitella edes, mutta en oo vaan saanu aikaiseksi. Nyt tuo Even postaus sit kannusti miut aukasee koko paketin. Ja voin sanoo, et minuu helpottaa. Isosti :)

      ikävä kyllä tahaton lapsettomuus on koko ajan yleistymässä ja meistä niin moni kärsii. moni kärsii yksin, eikä halua tai uskalla jakaa suruaan kenenkään kanssa. Siksi miusta on tärkeää, että tästä ei enää vaiettaisi eikä kenenkään tarvitsisi käydä näitä kokemuksia läpi yksin. Mie en enää häpeä tätä, koska en mie tälle itse mitään voi. Siksi oon nyt rohkaistunut tulemaan enemmän esiin, jos se voisi auttaa muitakin lapsettomuudesta kärsiviä.

      Kiitos Niobe! <3

      Poista
  2. Oot niin rohkea kun jaoit tän <3 Iso hali <3 toivottavasti moni saa tästä vertaistukea omaan tilanteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eve! <3 Ja kiitos vaan itsellesi, siun kirjoittama teksti antoi miulle niin paljon voimaa ja rohkeutta, että uskalsin lopulta kirjoittaa. :)

      Poista
  3. Rohkeaa. Vahvaa. Ei voi muuta sanoa. <3

    VastaaPoista
  4. <3 Mä en osaa asiaani paremmin ilmaista. Tuntuu pahalta teidän puolestanne. Toivon kaikkea hyvää teille! Oon lukenut sun toisen blogin tekstejä, mutta tämä kokonaisuuden hahmoittaminen tässä yhtenä tekstinä kosketti ja kovaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna <3 Niin, siullahan onkin jo se osoite :)

      Kyllähän itteäkin kauhistuttaa, kun nyt lukee yhdeltä istumalta koko jutun. Kun kerralla suolsin "paperille" kaiken, varmaan myös osaltaan siksi olo keveni. Mutta näyttäähän tuo aika rajulta kokonaisuuelta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tuo kaikki on tapahtunut useamman vuoden aikana eikä ihan lyhyen ajan sisällä. Ja välillä on ollut pidempiäkin pausseja. Pakko silti itekin pohtia, että miten tuon kaiken onkaan jaksanut? No, ei ole ollut vaihtoehtoja ja se lapsenkaipuu vaan on niin suuri... Edelleen.

      Poista
  5. Huh. Pakko myöntää että nyt kyllä ihailen sinua entistäkin enemmän! Oot luonteeltasi aivan suunnattoman rohkea ja vahva! Kiitos kun jaoit tämän lukijoillesi. Laittoi miettimään elämän arvoja ja antoi ajattelun aihetta. Hali ja voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Henna-Riikka! <3 Rohkeutta ja vahvuutta on kyllä tullut lisää. Se on kyllä jännä piirre ihmisessä, että miten sitä voimaa löytyy tilanteissa, joista ei ois koskaan ajatellut selviävänsä. Sit kun ite on siinä, niin jostain se voima ja tahto vaan löytyy. Silloin kun sitä tahtoa on tarpeeksi. Pätee niin monella elämänalueella :)

      Poista
  6. Todella hyvä teksti, kiitos siitä. Ja että uskalsit täälläkin kertoa avoimesti asiasta. Voimia kamalasti teille!

    VastaaPoista
  7. Miulle tuli kyynel silmään ja sydän alkoi pamppailla tuhatta ja sataa <3. Sillon kun ite yritettiin vauvaa ja olin niillä odotuksin, että se tärppää heti. Negatiivista testiä negatiivisen perään ja henkinen paine alkoi lisääntyä jatkuvasti. Ajatuksia ristiinrastiin, itsesyytöksiä jne. Tärppi 8kk pillereiden lopetuksen jälkeen ja jo niin lyhyessä ajassa olin välillä ihan paskana, niin en voi edes kuvitella miten paha mieli ja olo siulla on :(. Onneks teillä on miehen kanssa toisenne ja toivon sydämeni pohjasta, että kaksi viivaa tulee joku päivä testiin <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Tiina! <3 Ihanaa kun te saitte sitten kuitenkin sen oman pienen kullannuppunne :)

      Ja mie olen todellakin onnellinen siitä, että meillä on miehen kanssa toisemme <3 Me ollaan yhdessä vahvoja, tämän jälkeen me kyllä kestetään varmaan melkein mitä vaan...

      Kiitos! <3

      Poista
  8. En pysty edes kuvitella, miltä susta ja sun miehestä tuntuu. Siksi en osaa edes sanoa mitään muuta kuin toivottaa paljon, paljon voimia ja jaksamista ja antaa virtuaaliset halaukset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suvi! <3

      Ei aina sanoja tarvitakaan. Virtuaaliset halit on just hyvät! :)

      Poista
  9. Ihana Paula, kiitos kun uskaltauduit jakaa tämän meille! Kyllähän tuommoinen vaikuttaa koko elämään ja myös treeneihin. Silloin kun annoit osoitteen toiseen blogiisi ja kerroit tilanteestanne niin siitä asti olen aika lailla osannut yhdistää joidenkin päivitysten fiilistä ja miettinyt miten siellä menee..

    Itselleni on hankalaa mitenkään yrittää asettautua teidän asemaan, mutta parhaani mukaan haluan blogituttuna osoittaa että toivon teille parasta <3 lopulta kaikki vaiva palkitaan, jotenkin. Lopulta kaikella on jokin merkitys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Janna <3 Juu varmaan oot osannu yhdistellä, kun kuitenkin siullaki se blogin osoite on ollu.

      En mie odota, että kukaan osaisikaan asettua meidän asemaan. Ei se ole mahdollista eikä se ole tarpeen. Miulle on ihan älyttömän tärkeää teidän kaikkien ihanien kannustavat kommentit. Ihanaa kun ootte olemassa! <3

      Poista
  10. Sympatia ja empatia ovat ylimmillään täällä, kun nielen kyyneliä poies ♡. Minä sain tietää tai siis minulle tylysti ilmoitettiin jo parikymppisenä ettei äitiys tapahtuisi minun kohdallani, ja sen mukaan sitten elinkin... Nyt vaan mietityttää että josko olisi silloin ollut kaikki tämä lääketiede näin helposti saatavilla, josko sittenkin...? Vaan turha jossitella. Minähän myös halusin olla sijaisäiti, vaan kun tuo terveys petti, niin ei sitten sekään enää ollut vaihtoehto. Onneksi kerkesin kaitsia muutaman ihanan tenavan ensivuodet ja nythän minulla on nuo maailman suloisimmat veljentyttäret, joita lelliä :) Vaan eihän se ole sama. Eikä nuo perskulleen kissatkaan suostu jokeltamaan.
    Valtavasti voimia teille! ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina! <3

      Oon tosi pahoillani siun puolesta :'( Sie oot kuitenkin selkeesti niin lapsirakas ja tyttöjenkin kanssa näkee miten sie oot niille älyttömän tärkeä. On se vaan niin kummallista ja niin väärin, miten tää elämä meitä heittelee. Toisia vähemmän, toisia enemmän. Toisia sitten ihan liiankin kanssa.

      Mie tunsin yhdessä vaiheessa kamalaa syyllisyyttä, kun miusta tuntui pahalta kuulla läheistenkin raskausuutisista ja en ois halunnut olla pienten lasten kanssa tekemisissä. Se vaan sattui liikaa. Onneksi oon nyt päässyt siitä yli näiden ihanien pienten kanssa, jotka omassa elämässä lähinnä ovat. Kyllähän niitä kateuden pistoja tulee, mutta toisaalta oon nykyään kiitollinen, että näitä pieniä elämässämme kuitenkin on <3. Jos ei olisi, tuntuisi vieläkin onnettomammalta.

      Paljon voimia siullekin! <3 <3

      Poista
  11. Onpas sinulla ollut raskasta: nuo hoidot, lääkkeet ja kaikki olisi nujertanut monta ihmistä, ne on kuulemma aivan älyttömän raskaita. Serkullani oli lapsettomuutta ensimmäisessä avioliitossa, se liitto päätyi siis eroon. Kävivät viiden vuoden aikana kaikki mahdolliset lapsettomuushoidot läpi. Kummassakaan ei diagnosoitu varsinaisesti mitään vikaa. Ero tuli ja hän tapasi uuden miehen ja kun ei aiemmin kymmeneen vuoteen ollut kuulunut mitään, niin hänelle oli melkoinen yllätys, kun ensimmäisen kerran jälkeen oli haikara käynyt kyläilemässä. Joskus nuo on vain sellaisia, että niitä ei voi selittää järjellä. Jaksamista jatkoon molemmille. Olen varma, että sinusta tulisi hyvä äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Olen varma, että sinusta tulisi hyvä äiti." Voi kiitos noista sanoista, Pete! Tuli tippa linssiin ja hyvä mieli :)

      Kyllä raskasta tämä kaikki on ja on edelleen. Meille molemmille. Valitettavasti aika monellekin parille käy niin, että parisuhde ei kestä lapsettomuutta, vaan tuloksena on ero :( On sitten tietysti tapauskohtaista, onko se hyvä vai huono asia. Meilläkin on ollut vaikeat hetkemme kun tuntuu, ettei toinen ymmärrä. Kun kyllähän nämä hoidot kuitenkin eri tavalla koskevat naista kuin miestä. Toisaalta suhteemme on vain lujittunut ja oon todella onnellinen juuri tuosta miehestä :)

      Poista
    2. Voi Freya ♡ mulla kävi samoin kuin Hannalla.. vaikka oon lukenut sen toisenkin blogin tekstit, niin jotenkin tää kaikki yhdessä paketissa pysäytti. Oot joutunut kokemaan niin paljon, ettei kenenkään pitäis ikinä joutua kokemaan vastaavaa. En voi kuin ihailla sitä, miten vahva oot kaikesta huolimatta. Ja tiedätkö, olit lauantaina mielessä ♡ voimia! ♡

      Poista
    3. Kiitos, Marilii <3
      Tuskin mie olen sen vahvempi kuin muutkaan, ollaan vaan aína otettu tilanne kerrallaan ja menty läpi. Ei oo ollu vaihtoehtoja. Luovuttaminen kun ei yleensä oo vaihtoehto kun miusta on kysymys :D

      Poista
  12. Aavistelinkin tätä Facebookin puolelta. Rohkeasti kerroit ja teksti kyllä kosketti. Minusta on huutava vääryys, että ne jotka lasta niin kovin tahtovat, eivät sitä saa. Olen pahoillani teidän puolesta ja toivotan paljon voimia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi <3
      Joo, kyllä tätä on itekin liikaakin miettinyt, että miksi meille kävi näin. Kun samaan aikaan sellaiset lisääntyy, jotka eivät sitten huolehdi lapsistaan tai jopa tahallaan kaltoinkohtelevat heitä :( Maailma ei oo reilu.

      Poista
  13. tottakai tällainen teksti tulee luettua loppuun. rohkeaa nostaa asia esiin. ajoin bussilla työpaikan ohi ku luin niin intensiivisesti ja tunteella tätä.... vaikea asettua sun asemaan mutta empatia on kova. superpaljon voimia jatkoon ♡ ja oli mukava kuulla sustakin taas hiljaiselon jälkeen. oon monesti miettinyt, et mitähän sulle kuuluu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Milla! <3
      Hups, ei ollu tarkoitus aiheuttaa siulle työpaikan missaamista :D
      Miulle merkitsee paljon siun ja kaikkien teidän muidenkin ihanat, vilpittömät kommentit <3 En oleta, että osaisitte asettua miun asemaan. Koska ette te voi ja toivon todellakin, ettei kenenkään teidän tällaista tarvitsisikaan kokea.

      Poista
  14. Mie en voi edelleenkään kuin ihailla tuota teidän "taistelutahtoa" - ja toisaalta juuri se, että teiltä sitä löytyy kertoo miten tärkeästä asiasta on kyse. Jos lasta ei oikeasti haluaisi, ei luultavasti edes lähtisi noihin kaikkiin niin henkisesti kuin fyysisestikin raskaisiin hoitoihin. Kuten oon monta kertaa aiemminkin sanonut, niin mitään muuta en tässä tilanteessa niin paljon toivo ja mihinkään en tässä tilanteessa niin paljon luota kuin siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita -sanonta toteutuu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna-muru <3 Kiitos kauniista sanoista! Taistelutahtoa vielä on, mie en kovin helpolla luovuta, niin kuin sie tiiät ;)

      Poista
  15. Voi perse, kurja juttu. Ei ole oikein mitään muuta sanottavaa kun et ei mene nallekarkit tasan. Pahoittelut ja hurjasti tsemppiä!

    VastaaPoista
  16. Päädyin tänne Even blogin kommenttien kautta ja sanon ensin että vau, rohkasti kirjoitettu.
    Mä olen kuulunut aina lisääntymisarpajaisissa onnekkaiden ryhmään ja useita pitkiä lapsettomuusmatkoja seurattuani kokenut siitä aika paljon huonoa omatuntoa - vaikka rationaalisesti tiedän ettei oma raskautuminen ole toisilta pois, en silti soisi kenenkään matkan olevan niin pitkä, kivinen ja noh, kallis.
    Olen harkinnut munasolujen luovuttamista, mutta aina välillä epäröinyt, mutta tällaiset tekstit kyllä motivoivat siihen - mikä mieletön sisu käydä kuukausi toisensa jälkeen ne mielettömät hormonimyllerrykset, piikitykset ja muut toimenpiteet läpi. Toivon todella hartaasti että saatte taistelustanne sen ansaitun, toivotun ja odotetun palkinnon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla! :)
      Itse kyllä nostan hattua heille, jotka tuntemattomia auttaakseen ovat valmiita luovuttamaan munasolujaan. Se kun ei ole mikään helppo prosessi, kun siinä käydään läpi samat toimenpiteet kuin koeputkihoidossa yleensä. Jos mietit luovuttamista, niin ota ihmeessä yhteyttä johonkin klinikkaan, joka tekee munasolun luovutushoitoja! Siellä varmasti kerrotaan tarkemmin, mitä se on ja mitä siinä edellytetään.

      Poista
  17. Oon lukenut tätä sun blogia niin kauan. Mutta en tiennyt että meillä on myös niinkin läheinen aihe myös joka koskettaa meitä molempia kuin treenaaminen:lapsettomuus. Sulle <3 osaat kirjoittaa niin hyvin. Kypsästi ja teksteistäsi huokuu aitous. Se kokemus, elämä, tuskinenn mutta sitä on ihana lukea kepeää. Huh(uskaltauduin kommentoimaan) en ole nimittäin "yhtä avoin ja rohkea kuin sie". Mulla ei blogia. Mutta enemmän kuin haluaisin tietää luenko jo kenties sinun kirjoittamaa blogia lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista? Pystynkö kuinka saamaan tietää toisen blogisi osoitteen?

    VastaaPoista
  18. Onko tää vaan aihe josta et haluu "puhuu

    VastaaPoista
  19. Hei! Ja anteeksi kun vastaan vasta nyt! En ole kuukausiin vilkaissutkaan tätä blogia ja siksi en ole tiennyt, että tänne on tullut kommentteja. Kiitos näistä! :)

    En halua antaa sen toisen blogin osoitetta ihan kenelle tahansa. Jos haluat tietää sen, laita miulle sähköpostia (osoite löytyy oikealta ylhäältä) niin voit saada sen sitä kautta. EIhän sitä tiedä jos tosiaan seuraatkin jo blogiani, jos lapsettomuusblogeja muutenkin luet. :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...